Artikkeli 3/7, alun perin ilmestynyt Bitter Winter -verkkolehdessä 30.8.2022
https://bitterwinter.org/abe-assassination-japan-religious-liberty/
Massimo Introvigne
“Miten se, että poliitikkoja kielletään osallistumasta tietyn uskonnollisen ryhmän tapahtumiin, sopii yhteen uskonnonvapauden kanssa? Tätä olisi syytä pohtia.”
Universal Peace Federation (UPF) on hallinnollisesti Yhdistymiskirkosta erillinen kansalaisjärjestö, jolla on kuitenkin samat perustajat: edesmennyt pastori Sun Myung Moon ja hänen vaimonsa Hak Ja Han Moon. Elokuun 11.–15. päivänä 2022 UPF järjesti vuoden 2022 huippukokouksensa ja siihen liittyvän johtajakonferenssin Etelä-Korean pääkaupungissa Soulissa. Tapahtuman vieras- ja puhujakaartiin kuului muun muassa nimekkäitä amerikkalaispoliitikkoja, kuten Mike Pompeo ja Newt Gingrich, ja paikan päällä olleiden lisäksi monet poliitikot osallistuivat tapahtumaan nauhoitetulla videotervehdyksellä. Konservatiivipoliitikkojen ohella tapahtumaan osallistui kymmenittäin eri aatesuuntia edustavia ministereitä ja muita vaikuttajia kaikkialta maailmasta.
Puheenvuoroissaan kaikki osallistujat kiittelivät UPF:ää ja erityisesti sen perustajia Sun Myung Moonia ja Hak Ja Han Moonia näiden työstä maailmanrauhan hyväksi. Todennäköisesti osallistujat tiesivät, että Japanissa media ja tietyt poliitikot olivat alkaneet vainota UPF:n tapahtumiin osallistuvia päättäjiä ja että heidän toimintansa rajoittamiseksi oli ehdotettu lainsäädäntömuutoksia. Se ei kuitenkaan ollut estänyt paikalla olijoita osallistumasta tapahtumaan.
Japanin entinen pääministeri Shinzō Abe oli osallistunut videotervehdyksellä vuonna 2021 järjestettyyn UPF:n tapahtumaan, ja vuonna 2022 hän oli lähettänyt viestin toiseen vastaavaan tilaisuuteen. Aben ampunut Tetsuya Yamagami väitti, että hänen äitinsä oli vuonna 2002 ajautunut vararikkoon Yhdistymiskirkolle tekemiensä ylenpalttisten lahjoitusten vuoksi. Yamagami oli siis halunnut rangaista Abea, jota hän piti kirkon liittolaisena.
Yhdistymiskirkolla on vanhastaan ollut Japanissa vaikutusvaltaisia ja hyvin järjestäytyneitä vihollisia. Shinzō Aben murhan jälkeen nämä toimijat järjestivät nopeasti lehdistötilaisuuksia, joissa heille myötämieliset toimittajat saatiin mukaan syyttämään tapahtuneesta uhreja, eli Abea ja Yhdistymiskirkkoa, oikean tekijän sijaan. Mediassa myös julkaistiin luetteloita japanilaisista poliitikoista, jotka olivat osallistuneet UPF:n tai muiden Yhdistymiskirkkoon yhteydessä olevien järjestöjen tapahtumiin. Näitä päättäjiä vaadittiin julkisesti katkaisemaan välinsä kirkkoon ja jopa eroamaan Japanin hallituksesta.
Japanissa levitettiin lisäksi erilaisia urbaanilegendoja, jotka kunnollisen faktantarkistuksen puutteessa päätyivät myös kansainväliseen mediaan. Yhden huhun mukaan Yhdistymiskirkko olisi levinnyt Koreasta Japaniin Shinzō Aben isoisän Nobusuke Kishin ”kutsusta”, koska tuolloin pääministerinä toiminut Kishi ajatteli näin saavansa tukea konservatiiviselle toimintapolitiikalleen. Väite ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Korealaiset lähetystyöntekijät toivat kirkon Japaniin vuonna 1959, monta vuotta ennen kuin japanilainen kirkon jäsen tapasi Kishin 1960-luvun puolivälissä.
Toinen mediassa levinnyt virheellinen väite koskee sitä, että valtaapitävän Japanin liberaalidemokraattisen puolueen (LDP) vaalimenestys perustuisi ”suurelta osin” Yhdistymiskirkon jäsenten ääniin ja heiltä saatuun vapaaehtoiseen kampanjointiapuun. LDP:llä on noin 20 miljoonaa äänestäjää ja yli miljoona aktiivista puoleen jäsentä. Todennäköisesti vain murto-osa näistä kannattajista on Yhdistymiskirkon jäseniä. Ei myöskään pidä paikkaansa, että vain LDP:n edustajat olisivat osallistuneet Yhdistymiskirkkoon yhteydessä olevien järjestöjen tapahtumiin. Yhdistymiskirkon vastaisen median julkaisemassa nimilistassa mainittiin myös muiden puolueiden kansanedustajia.
Sen sijaan, että olisivat kannattaneet Yhdistymiskirkkoa uskontona, Shinzō Abe ja hänen isoisänsä Nobusuke Kishi suhtautuivat myönteisesti pastori ja rouva Moonin perustamaan järjestöön nimeltä International Federation for Victory Over Communism (IFVOC), josta oli tullut kommunisminvastaisen liikkeen tärkein äänenkannattaja Japanissa. Ei siis ole yllättävää, että järjestö kehotti ihmisiä tukemaan kommunismia vastustavia poliitikkoja ja kommunismin uhasta huolestuneet poliitikot vuorostaan tukivat IFVOC:tä.
Sinänsä tässä ei pitäisi olla mitään väärää. Minkä tahansa muun demokraattisen maan näkökulmasta Japanin tämänhetkinen poliittinen skandaali vaikuttaakin sekä absurdilta että vaaralliselta. Japanin nykyisessä hallituksessa LDP:n koalitiokumppanina on Kōmeitō-puolue, jonka ovat perustaneet Japanin suurimman buddhalaisen liikeen Sōka Gakkain jäsenet. Vaikka Kōmeitō irtautui virallisesti Sōka Gakkaista vuonna 1970, puolueella on edelleen läheiset suhteet liikkeeseen. Muut uskonnollistaustaiset poliittiset ryhmät, kuten liberaalivasemmistolaiset katoliset, ovat näkyvästi kritisoineet LDP:tä ja tukeneet sen poliittisia vastustajia. Uskonnon ja valtion läheisillä suhteilla vaikuttaisi siis Japanissa olevan vuosisataiset perinteet, vaikka tätä on aina myös kritisoitu.
Demokraattisessa yhteiskunnassa kaikilla kansalaisilla on oikeus osallistua poliittiseen keskusteluun, tukea haluamiaan poliitikkoja ja kampanjoida eri puolueiden hyväksi. Olisi erittäin epädemokraattista viedä uskovaisilta tämä kaikille kansalaisille kuuluva oikeus.
Itse katolisen kirkon jäsenenä pidän kovasti paavi Johannes Paavali II:n ja emerituspaavi Benedictus XVI:n kuuluisista kirjoituksista, joissa erotetaan toisistaan ”sekulaarisuus” tai ”tunnustuksettomuus” (engl. secularity) ja ”sekularismi” (engl. secularism). Tunnustuksettomuudella tarkoitetaan kirkon ja valtion asianmukaista erottamista, mikä suojaa valtioita uskonnollisten ja poliittisten auktoriteettien sekoittumiselta, kuten esimerkiksi Iranissa on käynyt. Sekularismi taas on ideologia, jossa avoimesti uskonnollisilta henkilöiltä kielletään vapaa osallistuminen politiikkaan eikä heillä ole samoja oikeuksia ja velvollisuuksia kuin muilla kansalaisilla. Paavien lisäksi myös muiden uskontojen johtajat ovat kirjoituksissaan ja puheenvuoroissaan erottaneet toisistaan nämä kaksi lähestymistapaa.
Jos uskovaiset suljetaan poliittisen aktivismin ja poliittisten luottamustoimien ulkopuolelle sekularismin nimissä, uskonnollisista ihmisistä tehdään toisen luokan kansalaisia, joilta on viety heidän perusoikeutensa osallistua maan yhteiskunnalliseen elämään ja hallinnollisiin kysymyksiin. Yhtä epädemokraattista on sulkea tietyt epäsuosioon joutuneet uskonnolliset ryhmät politiikan ulkopuolelle. Kansainväliset toimijat ovat oikeutetusti kritisoineet Pakistanin toimia, joilla ahmadiyya-vähemmistöön kuuluvia henkilöitä estetään äänestämästä ja toimimasta julkisissa tehtävissä.
Se, että Japanissa tutkitaan ja julkisesti nimetään niitä poliitikkoja, jotka ovat osallistuneet Yhdistymiskirkon tai siihen yhteydessä olevien järjestöjen tapahtumiin, on paljon puhuvaa. Se on osoitus siitä, että Japanissa ovat vaakalaudalla sekä uskovaisten vapaus osallistua täysimääräisesti demokratian toimintaan oman uskonsa edustajina että poliitikkojen vapaus olla yhteydessä ja tehdä yhteistyötä haluamiensa uskonnollisten ryhmien johtajien ja jäsenten kanssa.
Japanin mediassa on nimittäin esitetty sellainenkin radikaali ehdotus, että Yhdistymiskirkon lisäksi poliitikkoja olisi kiellettävä tekemästä yhteistyötä kaikkien uskonnollisten toimijoiden kanssa. Tämä ei ole valtion ja uskonnon asianmukaista erottamista vaan ideologisesti värittynyttä, epädemokraattista ja syrjivää sekularismia. Puolustamalla poliitikkojen oikeutta osallistua Yhdistymiskirkon tai minkä tahansa muun uskonnon tapahtumiin sekä vastaanottaa tukea ja kampanjointiapua uskovaisilta ilman, että tämä olisi vaaraksi poliitikkojen asemalle tai uralle, puolustetaan samalla kaikkien uskontojen – ja kaikkien Japanin kansalaisten – uskonnonvapautta.
